LEIJONATANSSI

Leijonatanssi ei ole tavanomaista tanssia, jossa tassijat seuraavat musiikkia. Leijonatanssissa musiikki – eli soittajat – seuraa leijonaa. Leijonatanssi on kiinalaisille väline, joka tuottaa kaikkea hyvää taivaasta koko yhteisölle. Sitä ei tehdä pelkästään uutena vuotena vaan myös erilaisissa tapahtumissa kuten liikkeiden avajaisissa, häissä ja juhlissa. Leijonatanssin esittäminen edustaa kiinalaisille toivoa ja pyrkimystä elämän hyviin asioihin.

Taistelulajien harrastajat opiskelivat ennenvanhaan buddhalaisissa temppeleissä matkien eläimien, kuten tiikerin ja kurjen, taistelutyylejä luonnossa. Buddhalaiset temppelit olivat kiinalaisten taistelulajien syntymäpaikka. Mantšurialaisten otettua Kiinan haltuunsa vuonna 1644, buddhalaiset temppelit tuhottiin ja kung fun – siinä samassa leijonatanssin – harrastajaryhmät hajotettiin tai tapettiin. Pelastuneet eivät enää avoimesti harjoittaneet buddhalaisuutta, vaan perustivat taistelulajikouluja ympäri Kiinaa. Silti esimerkiksi kauppiaat halusivat leijonan siunauksen liiketoiminnalleen ja kääntyivät näin kung fu -harrastajien puoleen. Tämän takia leijonatanssi yhdistetään enemmän kung fuhun kuin buddhalaisuuteen.

Leijonatanssi voidaan luokitella kahteen tyyppiin, eteläiseen ja pohjoiseen. Eteläisen tanssin sanotaan matkivan leijonan liikkeitä, kun pohjoinen puolestaan matkii leijonan ulkonäköä. Suosituimmat eteläiset tanssit ovat kantonilaiset leijonatanssit, joista on monia versioita.

Leijonatanssi kuuluu kiinalaisiin taistelulajeihin ja sitä ovat aina esittäneet taistelulajiharrastajat. Kaikki lejonatanssin liikkeet perustuvat taistelulajeihin. Seuraamalla leijonatanssia, katsoja pystyy jopa tunnistamaan tanssijoiden kung fu -tyylin. Leijonatanssi kehittää voimaa, notkeutta, koordinaatiota, ketteryyttä, kestävyyttä, ja kykyä toimia ryhmänä. Leijonatanssi ei suinkaan ainoastaan paranna esiintymiskykyä, vaan edustaa myös taisteluhenkeä. Eteläisestä leijonatanssista onkin tullut kiinalaisten taistelijoiden spiritin – tai hengen – ilmaisija.

Leijonatanssiesitykseen kuuluu vähintään yksi rumpu ja gongi sekä kaksi symbaalia. Rumpali on esityksen tärkein tekijä, sillä hän toimii linkkinä musiikin ja leijonan välillä. Kun rumpali hallitsee perusrummutuksen, hän voi – taidoistaan riippuen – lisätä omaa näkemystään rummutukseen. Se, miten elävän näköinen leijona on, riippuu puolestaan tanssijoiden taidoista.

Leijonatanssia voidaan esittää monella tavalla, mutta yleensä se noudattaa samaa kaavaa. Sen kahdeksan peruselementtiä ovat nukkuminen, aloitus, leikkiminen, etsiminen, taistelu, syöminen, lopetus ja nukkumaan meneminen. Tilanteesta riippuen osia voi olla enemmän tai vähemmän.

Leijonatanssi alkaa luolasta, portin takana nukkuvasta leijonasta. Pullea buddhalainen munkki saapuu paikalle, katselee ympärilleen ja valmistaa alttarin. Hän valaisee lyhdyllä luolan, avaa portin, lakaisee pölyt ja lehdet pois, ja sytyttää kynttilät sekä suitsukkeet. Hän herättää leijonan rummun ja gongin avulla ja he alkavat leikkiä. Munkki yrittää saada leijonan kumartamaan alttarin edessä, mutta leijonalla on muuta mielessään. Leijonan kyllästyessä munkki yrittää miellyttää sitä jollakin vihreällä, kuten kaalilla, mutta tämä saa leijonan vihaiseksi ja se puraisee munkkia. Sen jälkeen leijona ottaa vihreät munkilta ja syö ne. Pureskeltuaan leijona sylkee vihreät yleisöön päin antaen yleisolle siunauksensa terveyteen ja hyvään onneen. Tämän jälkeen leijona on valmis jälleen leikkimään, mutta munkki onkin lähtenyt pois ja jättänyt leijonan tanssimaan yksikseen. Lopuksi leijona  palaa luolaansa.