Leijonatanssi

LEIJONATANSSI

Leijonatanssi poikkeaa tavallisesta tanssista siten että, kun tavallisessa tanssissa tanssijat seuraavat musiikkia niin leijonatanssissa musiikki – eli soittajat – seuraa leijonaa. Leijonatanssi voidaan luokitella kahteen tyyppiin, eteläiseen ja pohjoiseen. Eteläisen tanssin sanotaan matkivan leijonan liikkeitä ja pohjoisen tanssin leijonan ulkonäköä. Suosituimmat eteläiset tanssit ovat kantonilaiset leijonatanssit, joista on monia versioita.

Eteläisestä leijonatanssista on tullut kiinalaisten taistelijoiden spiritin – tai hengen – ilmaisija ja sitä on aina esitetty kung fu -oppilaiden toimesta. Seuraamalla leijonatanssia pystyy tunnistamaan tanssijoiden kung fu -tyylin. Ennen taistelulajien harrastajat opiskelivat buddhalaisissa temppeleissä matkien eläimien, kuten tiikerin ja kurjen, taistelutyylejä luonnossa.

Buddhalaiset temppelit olivat myös kiinalaisten taistelulajien syntymäpaikka. Mantšurialaisten otettua Kiinan haltuunsa vuonna 1644, buddhalaiset temppelit tuhottiin ja kung fun – ja siinä samassa leijonatanssin – harrastajaryhmät hajotettiin tai tapettiin. Pelastuneet eivät enää avoimesti harjoittaneet buddhalaisuutta mutta perustivat taistelulajikouluja ympäri Kiinaa. Silti esimerkiksi kauppiaat halusivat leijonan siunauksen liiketoiminnalleen ja kääntyivät näin kung fu -harrastajien puoleen. Tämän takia leijonatanssi yhdistetään enemmän kung fuhun kuin buddhalaisuuteen.

Kiinalaiset pitävät leijonatanssia välineenä, joka tuottaa kaikkea hyvää taivaasta koko yhteisölle. Sitä ei tehdä pelkästään uutena vuotena vaan myös erilaisissa tapahtumissa kuten liikkeiden avajaisissa, häissä ja juhlissa. Leijonatanssin esittäminen edustaa kiinalaisille toivoa ja pyrkimystä elämän hyviin asioihin.

Leijonatanssi kuuluu kiinalaisiin taistelulajeihin ja sitä ovat aina esittäneet taistelulajiharrastajat. Myös kaikki tanssin liikkeet perustuvat taistelulajeihin. Se kehittää voimaa, notkeutta, koordinaatiota, ketteryyttä, kestävyyttä, ja kykyä toimia ryhmänä. Leijonatanssi ei suinkaan vaan paranna esiintymiskykyä mutta myös edustaa taisteluhenkeä.

Esitykseen kuuluu vähintään yksi rumpu ja gongi sekä kaksi symbaalia. Rumpali on esityksen tärkein tekijä toimiessaan linkkinä musiikin ja leijonan välillä. Kun rumpali hallitsee perusrummutuksen, hän voi – taidoistaan riippuen – lisätä omaa näkemystään rummutukseen. Se kuinka elävän näköinen leijona on, riippuu puolestaan tanssijoiden taidoista.

Leijonatanssin esittämisessä on monta tapaa mutta se yleensä noudattaa samaa kaavaa ja sen kahdeksan peruselementtiä ovat nukkuminen, aloitus, leikkiminen, etsiminen, taistelu, syöminen, lopetus ja nukkumaan meneminen. Tilanteesta riippuen osia voi olla enemmän tai vähemmän.

Leijonatanssi alkaa luolasta, portin takana nukkuvasta leijonasta. Pullea buddhalainen munkki saapuu paikalle, katselee ympärilleen ja valmistaa alttarin. Hän valaisee lyhdyllä luolan, avaa portin, lakaisee pölyt ja lehdet pois, ja sytyttää kynttilät sekä suitsukkeet. Hän herättää leijonan rummun ja gongin avulla ja he alkavat leikkiä. Munkki yrittää saada leijonan kumartamaan alttarin edessä mutta leijonalla on muuta mielessään. Leijonan kyllästyessä munkki yrittää miellyttää sitä jollakin vihreällä, kuten kaalilla, mutta tämä saa leijonan vihaiseksi ja se puraisee munkkia. Sen jälkeen leijona ottaa vihreät munkilta ja syö ne. Pureskeltuaan leijona sylkee vihreät yleisöön päin antaen näille siunauksensa terveyteen ja hyvään onneen. Tämän jälkeen leijona on valmis leikkimään jälleen mutta munkki onkin lähtenyt pois jättäen leijonan tanssimaan yksikseen ennen sen palaamista luolaansa.